Katselin koko yön pikakelattua pingisottelua. Kyseessä taisi olla vähintääkin MM-tason kisa, sillä silmiäni särkee edelleen. Kunnon flunssan tunnistaa siitä, että vuorokaudessa kuluu vähintään yksi rulla paperia niistämiseen, pikkusiskon hamsteri säikähtää olohuoneessa, kun aivastan omassani ja aikaa riittä blogeiluun keskellä päivää.

Parasta toipilaana olossa on se, että saan ihmiset taipumaan tahtooni helpommin. Ei tarvitse kuin huokaista sydäntäriipaisevasti sängyn pohjalta ja nuhaista nenää niiskauttaen todeta, että "kylläpä nyt maistuisi yksi Vanha auto." Kun äiti on jo pukemassa takkiaan eteisessä, totean, että pastillitkin ovat loppumassa ja jäätelö auttaisi kurkkukipuun. Myönnän, olen häikäilemätön opportunisti.

Kaikkein parasta on kuitenkin se, että kipeänä ei saa lähteä ihmisten ilmoille toikkaroimaan. Toissapäivänä olis pitänyt viedä koululle eräs lappu, mutta eihän se kipeänä käy. Onneksi. Postilaatikkojupakan aiheuttama pöly ehtii laantua, eikä kukaan enää muista sitä, kun vihdoin parannun. Paitsi kanslistimme, jolle kyseinen lappu pitää palauttaa. Damn.

Kanslistimme muisti on ilmiömäisen tarkka, jopa pelottavissa mittasuhteissa. Ensimmäisenä koulupäivänä  vajaa kolme vuotta sitte menin käymään kansliassa. En ehtinyt edes oveen koputtaa, kun kanslisti tervehti iloisesti koko nimeltäni ja oli jo kaivanut hakemani monisteen esiin. Leukani tipahti lattialle ja meni hetki, ennen kun sain taas koottua itseni. Ja sama on tapahtunut varmasti kaikille lukiolaisille koulussamme. Turha siis olettaa, että postilaatikko olisi häneltä jo päässyt unohtumaan.