Olen kirjaimellisesti törmännyt uuden kotikaupunkini kulttuurieroihin. Mustelmiltakaan en ole päässyt säästymään.

Suurin ero entiseen kotikylääni ovat rannikkokaupungin raivoisat syysmyrskyt. Vettä tulee vaakasuoraan, mutta niin jykevää sateenvarjoa ei ole vielä keksitykään, että se pysyisi kasassa siinä puhurissa. Hengittäminen on hankalaa ja 15 astetta lämmintä tuntuu pakkaselta, jolta ei paksuinkaan vaatevuori suojaa. Minne ikinä onkaan menossa, tuuli on aina vastaan. Onneksi olen jo muutenkin tottunut olemaan aina tyylikkäästi myöhässä.

Kaduilla pitää kävellä aina valppaana ettei tule teilatuksi. Kävelykeppipapparaiset, lastenvaunusuharit ja pyöräkaaharit ovat hengenvaarallisia. He näyttävät omaksuneen luontaisen etuajo-oikeuden, ylinopeuden  ja unohtaneen muut jalankulkijat oman valppautensa nojaan. Kotikylässäni voisi juosta ympäriinsä silmät sidottuina, eikä silloinkaan törmäisi kuin korkeintaan liikennemerkkeihin.

Suuri epäkohta ovat myös mukulakivikadut, joita on viljelty keskusta täyteen. Vaikka kuinka olen pääni puhki pähkäillyt, en ole saanut selville niiden tarkoitusta. Torin poikki kävellessään pitää kieli olla millilleen keskellä suuta ja keskittymiskyky äärimmillään, jos haluaa päästä vahingoittumatta toiselle puolen. Jos epähuomiossa erehtyy katsahtamaan kelloa tai ohikulkevaa komeaa kaksilahkeista, päätyy tutkailemaan kivien mielenkiintoisia välejä. Yritä siinä sitten esittää viehkeää.

Vastuksista ja keskiviikkoöisin ilmaantuvista mustelmista huolimatta viihdyn tässä kaupungissa loistavasti. En kuitenkaan voi olla laskematta päiviä syyslomaan ja pohjoisen junaan.