Katto on kohtalaisen mukava juttu olla pään päällä. Haluaisin ihan oman katon, vaikka se oliskin jo jonkun muun lattia (=kerrostalo). Onhan minulla parhaillaan kattoa ja lattiaakin riittämiin omiksi tarpeiksi, mutta oma on silti aina oma. Solussa ei sinäänsä ole mitään vikaa, mutta muutama pikkuseikka ärsyttää.

Ensinnäkin hain yksiötä ja sain tarjouksen postissa parin päivän kuluessa. Olipa nopeaa toimintaa. Hieno homma. Soitin tarkempia tietoja ja paljastui, että asuntoni olikin kahden hengen solu. No ei kai siinä kummempia. Kaikkeen tottuu. Tavarat pakattiin autoon ja huristeltiin tuskaiset kymmenen tuntia kohti etelää. Hakiessani avaimia paljastui, että asuntoni onkin neljän hengen solu. MITÄ?!

Kaiken nähneenä alistuin kohtalooni ja lähdin valloittamaan soluani. Avasin ulko-oven ja huomasin kahlovani metrisessä lehti/mainos/laskukasassa. Pilaantuneen haju nenässäni raivasin käytävän postivuoren läpi ja ihastelin yhteistilan sisustusratkaisuja. Vanha rämä armeijan pyörä oli paraatipaikalla keskellä huonetta. Sen seurana oli sekalainen seurakunta kaikenmoista tavaraa, jota yleensä kertyy varaston pimeimpään nurkkaan pölyttymään. Lattian olisi varmaankin pitänyt olla vihreää muovimattoa, mutta se oli sattumoisin laikukkaan ruskea. Kaunista.

Kävin kurkistamassa myöhemmin yhteistilan uuniin ja olin pyörtyä. Uuni kukki iloisesti hometta! Ei parane kuin haaveilla lasagnesta tai pizzasta. Olen periaatteen ihminen, ja periaatteisiini ei todellakaan kuulu siivota toisten sotkuja. Kämppiksillekään asiasta ei voi valittaa, kun he sattuvat olemaan  liukkaasti liikkuvaa sakkia. Yhden olen vain vilaukselta nähnyt sen jälkeen kun kiireessä paukaisin ulko-ovella hänen kaveriaan päin näköä. Vahingossa tietenkin.

Kävin ystävällisesti mainitsemassa muutamasta epäkohdasta toimistolla, joka asuntoa vuokraa. Homma kuulemma hoituu pikimmiten, ei huolta. Siitä on nyt kolme viikkoa. Tapanani ei ole sulattaa moista mukisematta, joten jatkoa varmasti seuraa.