Huomena se koittaa, totuuden hetki! Tai ainakin toinen niistä, aineistoaine nimittäin. Eväät odottelevat jo innolla pääsyä saliin mutustettaviksi. Päädyin tarkan harkinnan jälkeen myslipatukoihin, banaaniin, suklaaseen ja vitamiineilla ja muilla piristeillä kyllästettyyn limppariin. Yksi Vanha autokin oli matkassa mukana, mutta sen taival päättyi lyhyeen, kun makeanhimon puuska pääsi yllättämään.

Kärvistelin aamulla kaksituntisen kirkossa, kun serkkupoika pääsi ripille. Koitin näyttää henkevältä ja nauttivan suunnattomasti kirkollisesta toimituksesta. Samaan aikaan pikkusisko vääntelehti vieressä tuskastuneena ja päästeli sellaisia huokauksia, että edessämme istuvan herrasmiehen tupée vaan viuhui. Salaa mielessäni toivoin, että voisin olla taas lapsi. Olisin käynyt välissä tanssahtelemassa keskikäytävällä, seikkailemassa yläparvella ja rusinoiden loputtua mankunut kovaan änneen: "Äiti lähetään jo!!" Yhdelläkään vanhemmalla ei riitä selkäränkaa alkaa kouluttaa jälkikasvuaan kesken papin saarnan. Tämän oivalsin jo lapsena ja myös käytin sitä häikäilemättömästi hyväkseni.

Myöhemmin serkkulassa tapasin myös entisen rippipappini, joka ilmeisesti vanhetessaan pääsee aina lähemmäksi sisäistä lastaan. Tai noh, teiniä pikemminkin. Istuin sohvalla hänen vieressään noin neljä minuuttia ja tulin siihen tulokseen, että hänen ilmaisuvarastonsa koostuu ainoastaan kiljahduksista, "mahtavaa!" ja "aivan, aivan" -lauseista. Pelastuin pinteestä, kun hän pomppi seuraavaan huoneeseen ihastelemaan koiranpentua ja sitä seuraavaan taivastelemaan leivinuunia. Duracell- pupu ja salkkareiden Pipsa olisivat yhteistuumin vajonneet depressioon ja päättäneet jäädä eläkkelle hänet nähtyään.