Muutin omilleni kolmisen viikkoa sitten ja kaikki on loistavasti. Sujahdin pienestä kyläpahasesta vilkkaaseen kaupunkiin kuin käsi vanttuuseen. Asustelen solussani keskellä kaupunkia ja kaikki mitä opiskelija toivoa saattaa on aivan vieressä. Lähimpään baariin on 30 metriä, seuraavaan 40 ja sitä seuraavaan 50. Kaupat, kuten Citymarket ja Alko ovat 200 metrin päässä ja kouluun on huimat 500 metriä. Onneksi en ole koskaan ollut mitenkään erityisen liikunnallinen ihminen.

Oma asunto on siitä loistokas keksintö, että asun ihan yksin. Enää ei tarvitse taistella pikkusiskon kanssa tietokoneesta tai äitini kanssa siivoamisesta. Uusi kaupunki on siitä mahtava, että olen ihan yksin. Enää ei tarvitse sukeltaa ruokakaupassa hyllyjen väliin, kun eksä tulee vastaan ja huomata, että on nenätysten toisen entisensä kanssa. Täälä ei hävetä ollenkaan raahata vilkkaan keskustan läpi ylisuurta pahvilaatikkoa, koska kukaan ei tunne minua kuitenkaan. Olen vapaa!

Tänä aamuna huomasin, että minun ei tarvitse avata jääkaappini ovea tietääkseni mitä sielä on. Ajatus iski tajuntaan kuin nyrkki silmään. Olen ihan yksin! Vaatteet eivät viikkaudu kaappiin itsestään, pyykki ei automaattisesti peseydy eikä ruoka varsinkaan kokkaudu tai edes kävele itse kaupasta. Kaikkein kauhein on kuitenkin vielä edessä. Kuka tulisi tiskaamaan?