Maailmassa on liikaa autoja! Harmaahapsisten ihmisten määrä olisi varmasti huomattavasti pienempi, jos autoa ei olisi koskaan keksittykään. Tai ehkäpä vika on sittenkin ratin ja penkin välissä..

Sain ajokortin marraskuussa 2005. Ensitöikseni uutena kuskina kumosin tielleni sattumalta hypänneet kottikärryt. Lommoilta säästyttiin, mutta kärryt sattuivat olemaan täynnä hevosenlantaa. Seuraavaksi liukastelin takavetoisellamme poikittain kahdella kaistalla. Kaverini ei ehtinyt vieressä edes henkeä vetää, kun jo sain auton hallintaani ja matka jatkui. Olenhan loistokuski. Nyt tiedän, miksi toista etupenkkiä kutsutaan pelkääjänpaikaksi.

Tänään sattui tähänastisen rallikuskin urani noloin kokemus. Kävin ihailemassa kaverini uutta koiranpentua, joka on niin mahdottoman suloinen. Kotimatkalla en kauas ehtinyt ajaa, kunnes rysähti. Olin kääntymässä ja näin, miten toinen auto ajoi risteävällä tiellä. Suharilla oli väistämisvelvollisuus, mutta hän painoikin vain kaasua. Törmäys olisi ollut taattu, jos olisin jarruttanut, joten väistin ojaan. Tiellä sattui kuitenkin olemaan rivi huono-onnisia postilaatikoita. Yksi laatikko irtosi kokonaan ja aavistelin jo pahinta. Kyllä, laatikko kuului englannin opettajalleni. Menin ilmoittamaan tapahtuneesta ja pyytämään anteeksi hieman krapulaiseen vivahtavalta opettajalta. Onneksi ihana lukuloma on jo alkanut.

Huomasin vasta palatessani posket hehkuen opettajan luota, mitä autolle oli käynyt. Vasen vilkku repsotti säälittävästi ja etukulmassa hymyili iso lommo. Great. Takaisin kaverin luo ja hänen amispoikaystävänsä kehiin. Aikansa lommoa puuhaloilla paukutettuaan kuoppa hieman oikeni ja vilkkukin löysi taas paikkansa. Roiskaisu lunta päälle ja pelti oli kuin uusi. Harmi ettei äiti ollut yhtä iloinen nähdessään juuri toissapäivänä korjauksesta palanneen ajokkinsa taas rutussa.

Noh, elämä jatkuu, rahalla saa ja hevosella pääsee.