..tai ainaki kiduttava. Eilen illalla keksin tajunnanvirran salaisuuden, johon ainoastaan esikuvallani Marcel Proustilla on ollut itsevaltiaan oikeus. Proust varmasti kieriskeli sängyssään yömyöhällä monta tuntia koittaen epätoivoisesti murtautua unen maailmaan. Hän oli tahallaan valvottanut itseään ruotsinkirjojen ääressä ja kerännyt arvokasta unihiekkaa, jotta pääsisi morjenstamaan NukkuMattia heti sänkyyn kaaduttuaan. Mutta ehei! Proust-raasu taisteli verisesti ajatustensa kanssa, jotka olivat liukkaita kuin ankeriaat. Näin syntyi ainakin teoriani mukaan kuuluisa Madeleine-leivos.

Nukkuminen on toiseksi rakkain harrastukseni heti baareilun jälkeen. Laji on aloittelijoille helppo (vauvat yleensä tuhisevat onnellisina päivät läpeensä), mutta mitä pitemmälle pääsee, sitä haastavammaksi se käy. Nukkuminen itsessään ei ole se suurin ongelma, itse asiassa se on niistä vähäisin. Nukahtaminen on kirosana.

Haluaisin tehdä reklamaation päästäni, koska siinä ei ole ajatuksille erillistä on/off- kytkintä. Voin siis syyttää äitiäni. Ajattelen, että nukahdanpa tässä mukavassa pehmeässä vuoteessa ja herään huomena aikaisin lukemaan. Seuraavaksi ajattelen, että pitää vaihtaa asentoa: käsi puutuu tai varpaat jäätyy. Kahden tunnin kuluttua huomaan, että ajatukseni poukkoilevat yhä kuin pingispallot pesukoneessa: töitä, uskontoa, ruotsia, hakupapereita, Bambukarhuja, Oltermannia, "meidän äiti tekee parempaa ruokaa kuin teidän äiti", mansikkaeskimo, kalenteri, salmiakkia, kehittämätön filmirulla.. ja Marcel Proust.

Aamulla havahduin kello 07:15 puhelimen piipitykseen. Seurasi toinen nukkumisen ongelmista: herääminen. Silmäluomet painoivat kuin tiiliskivet, ja ajatuksetkin olivat jumiutuneet liikenneruuhkaan. Puhelimessani ei ole torkkuajastinta, joten hetken näpyteltyäni sain herätyksen asetettua uudelleen vartin päähän. Seuraavan kerran heräsin oma-aloitteisesti reilun tunnin päästä puhelin sievästi kourassa. Siinä meni sekin aikainen herääminen.