What goes up, must come down

Itku pitkästä ilosta ja silleen. Maanantain koikkelehdin pilvissä onnesta soikeana ja tiistain kipeänä sängyn perukoilla. Kuten myös eilisen, eli keskiviikon. Kurkku oli niin kipeänä, että tuli oikein vanhat hyvät muistot mieleen viime keväältä, kun sairastin kuukauden pusutautia. Sitä ei useinkaan tule ajatelleeksi, miten tärkeä osa kehoa kurkku on. Elämä tulee melkoisen hankalaksi, kun ei voi syödä, juoda, nukkua tai puhua. Ole siinä sitten reippaana.

Sukulaiset toivat aamulla koiransa meille hoitoon, kun itse lähtivät etelään hurvitteleman. Linda eli Lintsi eli Limppu on aikamoinen persoona viattoman spanielin ulkokuorensa alla. Lempipuuhana sillä on tuijottaa hievahtamatta siskoni hamsteria, joka on tietysti kauhusta kankeana. Tarkistettuaan selustansa se vaivihkaa koittaa tassullaan häkin kestävyyttä ja jatkaa tuijottamista. Hamsteriraasu oli lopulta pakko siirtää turvaan pesuhuoneeseen.

Iltapäivällä katselin telkkaria kaikessa rauhassa Limpun tepistellessä ympäri asuntoamme. Yhtäkkiä huomasin pahaa enteilevän hiljaisuuden laskeutuneen. Katselin ympärilleni, mutta koiraa ei näkynyt missään. Kurkistin keittiöön ja sielähän se nappisilmä istua nakotti tyytyväisenä keittiön pöydällä ja vahti naapureita ikkunasta. Minut huomattuaan se katsoi suoraan silmiini niin kuin vain spanieli voi katsoa. Viitoin ankaran käsimerkin ja häntä koipien välissä se lyllersi nolona koriinsa. Limppu on siis aika vanha, joten se ei enää kuule kovinkaan hyvin. Elekieli sen sijaan uppoaa ja tehoaakin yllättävän nopeasti.