Tänään aamuyöllä kello 03:47 minuun iski suunnaton haikeuskohtaus. Kopistelin baarista tappoliukkailla uusilla kengilläni ja mieleni teki lihapiirakkaa. Haikeus ei kuitenkaan johtunut kyseisestä gurmeeruuasta, vaan toisen pomoni läksiäisistä. Katseltiin elokuvaa 40-vuotiaasta neitsyestä, jota en suosittelisi kenellekään. Pikemminkin ylipitkä leffa joutui taustahälyn rooliin, kun joukko riehakkaita puhelinmyyjiä viritteli henkevästi rönsyilevää keskustelua boolimaljan äärellä. Illemmalla baarin puolella kiitin onneani, että olin valinnut vedenpitävän ripsivärin, kun tuli hetki kohdata todellisuus. Tippa tuli väkisinkin piilolinssiin jäähyväisten aikana, enkä olisi halunnut päästää irti.

Sivellessäni sinappia piirakalle aloin miettiä, miten monta ihanaa ihmistä olen oppinut tuntemaan yhdeksän kuukauden aikana. Vuosi sitten olisin vain kohauttanut hartioita ja kääntänyt sivua, jos juorulehden horoskooppi olisi kertonut, että tulen tutustumaan niin persoonallisiin ihmisiin. Yksi harrasti kotitekoisia energiajuomia sekoittamalla vesipulloon kymmenen palaa sokeria, toinen harjoitteli voltteja ja vauhditonta pituushyppyä toimistossa ja kolmas sai puolituntisia naurukohtauksia, jotka tarttuivat hiljalleen kaikkiin muihinkin. En olisi uskonut, että tulen kisaamaan tuolirallia itseäni tuplasti vanhempien kanssa tai matkustamaan toiselle puolen Suomea kuuntelemaan Mattia ja Teppoa firman pikkujouluihin. Myöskään koetteleva kahdeksantuntinen paluumatka krapulaisten höpöttäjien kanssa ei kuulunut lähitulevaisuuden suunitelmiin.

Forrest Gumpin sanoin: "Life is like a box of chocolates.. You never know what you´re gonna get."