Ulkona on mukava olla. Varsinkin työpaikan tupakkaparvekkeella raikkaissa kevättuulahduksissa. Muutamaa harmaata sauhuttelijan savupilveä lukuun ottamatta aurinko paistoi tänään kuin keskellä kesää konsanaan. Kun vältti katsomasta kaiteen yli metrisiin lumikinoksiin, saattoin huijata itseään: Nyt on kesä!

Parveke vetää puoleensa, vaikka en poltakaan. Yleensä korvaan savupötkyleen kahvikupilla ja kirmaan sauhuttelijoiden perään tauoilla. Olen huomannut, että sielä ne parhaat jutut lentävät ja mikä parasta, samalla voi talvenkalpeaa naamaansakin ruskettaa. Ah, ihanaa!

En ole ulkoiluihmisiä silloin, kun se tarkoittaa kenkien tai vaatteiden kastelemista. Tähän saumaan parvekkeet ovat ihanteellisia. Työpaikan parveke on siitäkin hyvä, ettei sinne tuule tai sada ja sieltä voi myös kenenkään huomaamatta vakoilla ohikulkijoita. Äksöniäkään parvekkeelta ei puutu. Viime kesänä keskustelu katkesi kuin seinään, kun matkastaan uupunut perhonen läsähti yhtäkkiä parvekkeen lattialle. Läts! Liihottelija saatiin vielä elvytettyä ja takaisin lentoonkin pienten alkuvaikeuksien jälkeen.

Aamulla jouduin käyttämään huimia akrobaatin kykyjäni päästäkseni töihin. Liikehuoneistoon on kaksi ulko-ovea vastakkaisilla puolilla rakennusta, ja tänään molempien edessä oli parkkipaikan kokoiset vesilätäköt. Ylpeänä saatoin toimistoon päästyäni todeta: kappasta vaan, kenkäni ovat kuivat!

Kotimatkalla istuin äitini kyydissä ja kieli pysyi minullakin visusti keskellä suuta, vaikka olin vain kyydissä. Auramies oli ilmeisesti voittanut lotossa, koska teillä oli puoli metriä märkää lumisohjoa. Tulin siihen tulokseen, että minä olenkin se täysipäisempi, kun kyseessä on autolla ajo. Äiti nauraa rätkätti koko matkan ja ajeli iloisesti siksakkia keskellä tietä. Toivottavasti kävelytiet kohta sulavat käveltävään kuntoon niin ei enää tarvitse pidätellä henkeä kun äiti on ratissa.