Tajusin tänään että minulla on ongelma. Vakava ongelma.

Olen nimittäin päikkäriholisti. Jos en saa nukkua keskellä päivää, olen illemmalla ärrtyinen ja herrmostunut. Silloin minua kannattaa väistellä ruokakaupassa. Pois tieltä tai tulee maitopurkista! Ärr!

Kun sitten saan nukuttua, haahuilen kaupassakin lasittunein silmin ja horjuvin askelin. Kaikki tapahtuu hidastetusti ja suhisevan vaaleanpunaisen pilven läpi. Poskessa on tyynyn suloinen painauma ja olo on rennon letkeä. Onpa ihana kitisevä lapsi.. kas maitokin on jo loppunut.. kah.. hurmaava mummeli jyräsi juuri kärryillään päältäni.. no eikai siinä.. mitähän sitä tänään söisi...

Nukkumisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Harrastus se on siinä missä muutkin, mutta kohtuukäyttö on suurin ongelma. Kun nukahdan, en yleensä saa itseäni enää ylös seuraavaan kolmeen tuntiin. Siinä meni sitten se päivä hukkaan. Yö menee valvoessa, mutta onneksi ruotsin kanavilta tulee laatuohjelmaa kellosta riippumatta. Aamu onkin sitten painajainen.

Tunnustan, olen terroristi! Hahaa kylläpä helpotti. Hyvä juttu että en satu asumaan Ameriikassa, koska saattaisin tuollaisen tunnustuksen jälkeen jo asua vankilassa.

Sain innoituksen eräästä blogista, jonka nimen jo unohdin. (Kirjoittaja ilmoittautukoot jos mainetta ja kunniaa halajaa.) Kyseistä kirjoittajaa oli piinannut härski puhelinmyyjä tai pari, koska hän vaikutti olevan hieman peitellyn kiihdyksissään tapahtuneesta. Soittaa nyt omaan puhelimeen, häiritä kallista yksityisyyttä ja kinuta rahaa ties mihin vilunkitarkoitukseen! Häpeällistä..

Olen itse toiminut puhelinmyyjänä eli myyntineuvottelijana eli terroristina jo reilun vuoden yhdessä Suomen johtavista alan yrityksistä. Kokemuksesta voin sanoa, että ala koetaan negatiivisena suurimmaksi osaksi ennakkoluulojen takia. Eräässä nettikeskustelussa joku vertasi puhelinmyyjiä huumekauppiaiksi ja puolusti näkemystään kuin rakasta siskoaan pedofiililtä. Herranjestas sentään etten paremmin sanoisi!

Puhelinmyyjät ovat suht normaalia sakkia suurimman osan ajasta. Firman pikkujoulut ovat toki asia erikseen. Vaikka itse sanonkin niin tyhmä ei kauaa puhelimeen höpöttele. Tinkaamiseen tarvitaan nokkeluutta ja huumoria, jämäkkyyttä ja itsevarmuutta. Olen pyrkinyt siihen, että asiakkaani sulkevat luurinsa hymyssä suin, tilasipa hän lehden tai ei. Haluan ainakin omalta osaltani nostaa alaa siitä loasta, johon sen muutamat harvat ovat suistaneet. Ainahan joka paikkaan muutama mätäkin omppu sinnikkäästi itsensä tunkee.

Voisin antaa muutaman sisäpiirin vinkin teille harvat lukijani:
- Puhelinmyyjällä on yleensä aina lehdistä halvimmat tarjoukset ja parhaat kylkiäiset. Kannattaa siis aina  kuunnella loppuun, mistä on kyse!
- Jos olet löytänyt mieleisesi lehden, ei kannata tilata sitä kestona tarjousjakson jälkeen! Säästät parhaimmassa tapauksessa satoja euroja, jos odottelet n. 3 kuukautta ja tilaat lehdestä uuden, mahdollisimman pitkän tarjousjakson. Puhelinmyyjältä kannattaa kysyä, jos hän ei satu tarjoamaan juuri sitä mieluista lehteä.
- Kestotilausta ei tarvitse säikähtää. Voit muuttaa tilauksen määräaikaiseksi vaikka heti ku olet maksanut laskun tai viimeisen erän siitä. Saksi lehdestä palvelukortti, raksi rutuun ja lappu postiin niin homma on hoidossa. Jos askartelu ei innosta, toki voi myös soittaa tai hoitaa asian netissä. Heleppo homma!
- Jos kirjoitukseni kiukuttaa ja soittelu ärsyttää suunnattomasti, niin suosittelen suoramarkkinointikieltoa, jonka saa operaattorilta. Kytkeytyminen kestää yleensä n. kolme kuukautta, joten älä räjähdä jos joku onneton soittaa seuraavana päivänä kun olet kiellon tehnyt.

Koska asia tuntuu herättävän suuria tunteita itse kenenkin päässä, toivoisin aiheesta keskustelua. Älä pura kiukkuasi puhelimeen vaan minulle!

Olen kirjaimellisesti törmännyt uuden kotikaupunkini kulttuurieroihin. Mustelmiltakaan en ole päässyt säästymään.

Suurin ero entiseen kotikylääni ovat rannikkokaupungin raivoisat syysmyrskyt. Vettä tulee vaakasuoraan, mutta niin jykevää sateenvarjoa ei ole vielä keksitykään, että se pysyisi kasassa siinä puhurissa. Hengittäminen on hankalaa ja 15 astetta lämmintä tuntuu pakkaselta, jolta ei paksuinkaan vaatevuori suojaa. Minne ikinä onkaan menossa, tuuli on aina vastaan. Onneksi olen jo muutenkin tottunut olemaan aina tyylikkäästi myöhässä.

Kaduilla pitää kävellä aina valppaana ettei tule teilatuksi. Kävelykeppipapparaiset, lastenvaunusuharit ja pyöräkaaharit ovat hengenvaarallisia. He näyttävät omaksuneen luontaisen etuajo-oikeuden, ylinopeuden  ja unohtaneen muut jalankulkijat oman valppautensa nojaan. Kotikylässäni voisi juosta ympäriinsä silmät sidottuina, eikä silloinkaan törmäisi kuin korkeintaan liikennemerkkeihin.

Suuri epäkohta ovat myös mukulakivikadut, joita on viljelty keskusta täyteen. Vaikka kuinka olen pääni puhki pähkäillyt, en ole saanut selville niiden tarkoitusta. Torin poikki kävellessään pitää kieli olla millilleen keskellä suuta ja keskittymiskyky äärimmillään, jos haluaa päästä vahingoittumatta toiselle puolen. Jos epähuomiossa erehtyy katsahtamaan kelloa tai ohikulkevaa komeaa kaksilahkeista, päätyy tutkailemaan kivien mielenkiintoisia välejä. Yritä siinä sitten esittää viehkeää.

Vastuksista ja keskiviikkoöisin ilmaantuvista mustelmista huolimatta viihdyn tässä kaupungissa loistavasti. En kuitenkaan voi olla laskematta päiviä syyslomaan ja pohjoisen junaan.

Yhtäkkiä en haluakaan muuttaa mihinkään. Kadulla ulko-oveni edessä on nimittäin maaginen paikka, joka vetää komeita miehiä puoleensa! Mikäs sen mukavampaa sinkkutytölle olisikaan.

Viikko sitten paikalla hengaili ainakin viisi puolialastonta miestä pyyhkeisillään kun tulin kaupasta. Pojat olivat ovelasti naamioituneet saunajäähyläisiksi, kaikilla oli kaljapullot kädessään. Nyt tiedän kuitenkin viisaampana, että syy olikin maanalaisessa magneetissa.

Alkuviikosta tapasin oven edessä erään hauskan ulkomaalaisen miehen, jonka kanssa jäin suustani kiini ainakin puoleksi tunniksi. Vilkuillessani salaa miekkosen hillitöntä habaa ihmettelin luontevasti sujuvaa englantiani. Hyvä homma että jaksoin pysyä hereillä lukiossa edes joillakin tunneilla. Komistus sai virneen pysymään naamallani aina iltaan asti, joten jatkoa seurannee..

Eilen olin raahautumassa kotiin apeana surkean työpäivän jälkeen ja dejavuuu tapahtui. Eräs kolumbialainen miekkonen pysäytti minut kysyäkseen jotain tyhjänpäiväistä ja alkoi juttelemaan. En voinut uskoa mitä juuri tapahtuu. Seisoin tasan samoilla jalansijoillakin kuin alkuviikosta! Tämä miekkonen ei säväyttänyt yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten lupasin vain että saatamme törmätä joku kerta baarissa.

Olen ehdottomasti löytänyt paikkani maailmassa!

Katto on kohtalaisen mukava juttu olla pään päällä. Haluaisin ihan oman katon, vaikka se oliskin jo jonkun muun lattia (=kerrostalo). Onhan minulla parhaillaan kattoa ja lattiaakin riittämiin omiksi tarpeiksi, mutta oma on silti aina oma. Solussa ei sinäänsä ole mitään vikaa, mutta muutama pikkuseikka ärsyttää.

Ensinnäkin hain yksiötä ja sain tarjouksen postissa parin päivän kuluessa. Olipa nopeaa toimintaa. Hieno homma. Soitin tarkempia tietoja ja paljastui, että asuntoni olikin kahden hengen solu. No ei kai siinä kummempia. Kaikkeen tottuu. Tavarat pakattiin autoon ja huristeltiin tuskaiset kymmenen tuntia kohti etelää. Hakiessani avaimia paljastui, että asuntoni onkin neljän hengen solu. MITÄ?!

Kaiken nähneenä alistuin kohtalooni ja lähdin valloittamaan soluani. Avasin ulko-oven ja huomasin kahlovani metrisessä lehti/mainos/laskukasassa. Pilaantuneen haju nenässäni raivasin käytävän postivuoren läpi ja ihastelin yhteistilan sisustusratkaisuja. Vanha rämä armeijan pyörä oli paraatipaikalla keskellä huonetta. Sen seurana oli sekalainen seurakunta kaikenmoista tavaraa, jota yleensä kertyy varaston pimeimpään nurkkaan pölyttymään. Lattian olisi varmaankin pitänyt olla vihreää muovimattoa, mutta se oli sattumoisin laikukkaan ruskea. Kaunista.

Kävin kurkistamassa myöhemmin yhteistilan uuniin ja olin pyörtyä. Uuni kukki iloisesti hometta! Ei parane kuin haaveilla lasagnesta tai pizzasta. Olen periaatteen ihminen, ja periaatteisiini ei todellakaan kuulu siivota toisten sotkuja. Kämppiksillekään asiasta ei voi valittaa, kun he sattuvat olemaan  liukkaasti liikkuvaa sakkia. Yhden olen vain vilaukselta nähnyt sen jälkeen kun kiireessä paukaisin ulko-ovella hänen kaveriaan päin näköä. Vahingossa tietenkin.

Kävin ystävällisesti mainitsemassa muutamasta epäkohdasta toimistolla, joka asuntoa vuokraa. Homma kuulemma hoituu pikimmiten, ei huolta. Siitä on nyt kolme viikkoa. Tapanani ei ole sulattaa moista mukisematta, joten jatkoa varmasti seuraa.